"Taidemaailmassa mikä tahansa voidaan nykyisin kirjoittaa suureksi ja nostaa kulttimaineeseen."

Tällainen on kirjailija Helena Sinervon viesti tulevassa kirjassa Tykistönkadun päiväperhonen uusimmassa Suomen Kuvalehdessä (SK 31/2009) Riitta Kylänpään mukaan. Vaikka Helena Sinervon oma haastattelu lehteen tekee parodiaa yllä olevasta sitaatista, en voi kiistää sen paikkansa pitävyyttä. En malta myöskään olla nostamatta haastattelusta ylös seuraavaa:

"Sinervo säästää kotimaisia runolijakollegoitaan ja ottaa esimerkin Ruotsista. Hän näki siellä vuosia sitten runoperformanssin, jota Liliane Schubaldin (Sinervon kirjan henkilö) varhaisimmat runoperformanssit muistuttavat.

"Runoilija Helena Eriksson änkytti yhtä ainoaa lausetta kehoni erittää plip plop jotakin, useilla eri kielillä. Minua se huvitti, mutta ruotsalaiset pitivät siitä.""

- Olen Rehender, Pommi Rehender.

- Niin?

- Olen kirjailija. Hyvin, hyvin taantumuksellinen.

- Miksi olet taantumuksellinen?

- Kaikki hyvät kirjailijat ovat taantumuksellisia.

- Ai siksi. En ole koskaan kuullutkaan sinusta. Mitä sinä olet itse kirjottanut?

- Pelkkiä klassikkoja, väärinymmärrettyjä ja liian vähän luettuja.

- Voisitko kertoa lisää kirjoistasi? Aluksi vaikka nimet?

- Myöhemmin. Aika ei riittäisi. Et kai sinä vaan lue ruotsalaisia dekkareita?

- En.

- Loistavaa! Ne ovat sontaa. Se minun on sinulle sanottava ja opetettava.

- Kuulehan Pommi, tyylisi on hieman holhoava. Saavutuksiisi nähden puhut aika mahtailevasti.

- Olen taantumuksellinen. Olen muita parempi. Tulevaisuus on näyttämöni. Horoskooppini lupaa niin. Olen tuleva klassikko.

- Itsevarmuutesi on mykistävää. Sinua ei voi syyttää turhasta vaatimattomuudesta.

- Annan sinulle nyt lukulistan. Lue aluksi vaikka Balzacia, Flaubertia, Baudelairea, Dostojevskia, Célineä ja Poundia.

- Miksi?

- Koska minä luen ja arvostan heitä. Taantumuksellinen ei voi olla väärässä. Kollegani Himo Nännikäinen väittää että "vähintäänkin jokaista hyvää kirjailijaa on jossain vaiheessa syytetty rasismista, naisvihasta tai jostain muusta epäilyttävästä."

- Eikös tuo ole aika ehdoton mielipide?

- Ei se se ole mielipide, se on totuus.

Saarikosken kertomat pätkät Herakleitosin (n. 540 - 480), tuon yrmeän toisinajattelijan, elämästä ovat vaivanneet mieltäni siitä asti kun löysin Saarikosken suomentaman kirjan Yksi ja sama, Aforismeja.

Ensimmäisessä pätkässä Herakleitos osoittaa halveksuntaansa yhteisten asioiden hoitamiseen eli politikointiin.

"Hän vetäytyi Artemin temppeliin ja pelasi lasten kanssa noppaa; kun efesolaiset piirittivät hänet, hän sanoi: "Mitä te kurjat siinä pällistelette? Eikö tämä muka ole parempaa tekemistä kuin teidän kanssanne hoitaa valtion asioita?"

Toisessa pätkässä Sokrates antaa nerokkaan esimerkin diplomaattisesta kritiikistä, jossa on mukana aimo annos sarkasmia.

"Kerrotaan Euripideen antaneen Herakleitoksen kirjan Sokrateen luettavaksi ja kysyneen sitten: "Miltä tuntuu?" Sokrates oli vastannut: "Se minkä ymmärsin on hienoa; luultavasti myös se mitä en ymmärtänyt."

- Juttelin eilen Haavikon kanssa.

- Mitä?

- Keskustelin eilen Paavo Haavikon kanssa runoudesta.

- Eihän se ole mahdollista, Haavikko on kuollut.

- Haavikko on kuolematon.

- Kuollut kuin kivi.

- Hänen runoutensa on kuolematonta.

- Se on eri asia.

- Jos Haavikon runoudella on yksikin lukija, hän elää.

- Sitäkö Aleksis Kivi tarkoitti.

- Sitä.

- Eläköön kirjallisuus!

- Eläköön Haavikko!

Parhaat kirjailijat eivät opeta tai anna koulutusta. Ei ole aikaa. Pitää kirjoittaa kirjoja. Elämä on lyhyt. Siksi kirjoittajakoulutus jää yleensä keskinkertaisuuksien ja kirjallisten puoskareiden henkisesti kapeille ja luisuille harteille.

Itse en usko kirjoittajakoulutukseen. Luovuutta, ideoita ja improvisiointia ei voi opettaa.

Kirjoittajakoulutusta verrataan usein muusikkojen koulutukseen. Sanotaan, että voidaanhan muusikkojakin kouluttaa. Niin voidaan, mutta harvemmista tulee säveltäjiä tai improvisoijia. Suurin osa kykenee vain toistamaan nuotitettua musiikkia mekaanisesti, harjoittelun tuloksena. 

Tuntuu harhaanjohtavalta tarjota nuorille kirjoittajille kallista koulutusta naamioituna lupauksena kirjailijan ammatista, kun pitäisi pikemminkin ollla huolissaan taidealojen ylikoulutuksesta. Taide elättää Suomessa niin harvoja, ja yhteiskunta niin monia.

Itse kirjoitin joskus joitakin ohjeita niille kirjoittajille, itseopiskelijoille, joilla on intohimoa ja tyhmyyttä hypätä kirjoittamisen rotkoon. Ohjeeni vaikuttavat vieläkin kohtuullisen valideilta. 

1. Lue. Kaikki lukeminen on kirjoittamiseen valmistautumista.
2. Kirjoita. Mao sanoi:"Uimaan oppii vain uimalla." Aivan samoin kirjoittamaan oppii vain kirjoittamalla. 
3. Keskity suomen kieleen, jos aiot sillä kirjoittaa. Yhden kielen oppimiseen ei riitä yksi elämä. 
4. Kirjoittajana sinä et ole koskaan valmis. On vain yksi tapa kirjoittaa, paremmin. 
5. Tutki kirjojen rakenteita, sisältöjä ja muotoja. Kaikki on niistä opittavissa kuin luokkahuoneen taululta. 
6. Pura kirjoja osiin ja kokoa ne uudelleen kuin moottorit. Opit kirjoittamisen tekniikan. 
7. Kirjoitetut kirjat ovat sinun parhaat opettajasi. Täysin ylivoimaiset useimpiin tarjolla oleviin opettajiin verrattuna. Voit valita oppimisen aiheet ja kiinnostuksesi kohteet itse. 
8. Jos haluat oppia, älä kuuntele niitä, jotka elävät kirjallisuudesta välillisesti, kuten kriitikot, kirjallisuudentutkijat, kustantajat ja kirjakauppiaat. Kuuntele niitä, jotka kykenevät itse luomaan kirjallisuutta ja kirjoittamaan kirjoja. 
9. Äläkä kuuntele niitäkään. Kehitä oma tyylisi, avaa oma äänesi. 
10. Nauti elämästä, elämisestä. Luovaa ja tuoretta kirjallisuutta ei synny työhuoneen elottomassa tyhjiössä eikä yliopistojen teoreettisissa hautomoissa.

"Otava on päättänyt lopettaa Matti Klingen päiväkirjojen julkaisun. Sarjan viimeiseksi jäi viime syksynä ilmestynyt kymmenes osa Nainen kävi parvekkeella, jossa Klinge pohtii muun muassa sellaisia ilmiöitä kuin Don Quijoten kuvitukset eri aikoina, suomalaisen diplomatian varhaisvaiheet ja Tolstoin historianfilosofia. Silloin tällöin päiväkirjassa vilahtavat myös elämän pienet nautinnot, kuten musiikki, vene ja lastenlapset.

Joulukuussa 2007 Klinge sai kenkää Hufvudstadsbladetin kolumnistin tehtävästä. Se innosti professorin pohtimaan päiväkirjassaan erottamisen semiotiikkaa: "Ennen vanhaan se, jolle sulttaani lähetti silkkiköyden, tiesi, että hänen piti itse päättää päivänsä. Se, joka sai "eron harmaalla paperilla", tiesi, ettei esimiehillä ollut hänestä hyvää sanottavaa, ero oli nolo. Ja lopuksi Schillerin Fiescon salaliitosta periytyvä kuuluisa sananparsi: 'Mauri on tehnyt tehtävänsä, mauri saa mennä'. "

Varmasti kuin tikarin pisto Brutukselta. Ymmärrän Otavaa. Se mesenoi sentään 10 osaa professorin päiväkirjoja. Ehkä Matti Klinge voisi jatkaa Panu Rajalan tiellä, blogata.

Vanheneminen on ankaraa luopumista.

Martti Anhava kirjoittaa Aforismiblogissa seuraavasti:

"Edellä jo pariin otteeseen mainitulla Paasilinnalla oli tapana lukea suomalaista kirjallisuutta urakoina: jonkun kirjailijan teokset mielellään yhteen menoon ja alusta loppuun. Kerran hän soitti Tuomas Anhavalle:

”Minä olen nyt tutkinut Juhani Siljon tuotannon hyvin tarkkaan kannesta kanteen, ja sanon että siltä mieheltä ei ole jäänyt muuta lukemisen arvoista kuin pari kolme runoa ja ehkä kymmenkunta aforismia.”

”Jassoo”, isäni vastasi hyväntuulisesti. ”No paljonko luulet itseltäsi jäävän?”

Jos jätän voimasanat toistamatta, Erno ei vastannut oikeastaan mitään."

Erno Paasilinnan voimasanojen höystämä reaktio osoitti mitä suurinta viisautta. Hän ei lähtenyt ennustelemaan oman tuotantonsa merkitystä tuleville. Hän jätti tuomion ajan ja lukijoiden käsiin.

Lukijat ja kirjallisuuskeskustelu ovat jo vastanneet Paasilinnan puolesta. Sen verran usein Erno Paasilinnan nimi pomppaa esiin. Samoin Martti Anhava itse (!) vastaa isänsä esittämään kysymykseen tällä ja muillakin Erno Paasilinnan kirjoittamista koskevilla teksteillään.

Ja ajan tuomiota minä en ole enää todistamassa.

Uuden Parnasson (1/2009) sisällysluettelosta päätoimittaja Jarmo Papinniemi poimii blogissaan esiin Ville Hytösen muistokirjoituksen Jäähyväiset Annalle, pienelle runotytölle.

Kyseessä on pimentoon jäänyt esikoisrunoilija Anna Halmkrona. Oikeasti Anna Halmkrona on/oli Ville Hytönen.

Jos Papinniemi tiesi tämän, se antaa kuvan päätoimittajan vähintäänkin omituisesta, lähes sadistisesta huumorintajusta.

Hytösen kirjoituksessa on kyllä paljon itua. Sehän kertoo hyvin tavallisen tarinan suomalaisen esikoiskirjailijan ignoroinnista ja jäämisestä marginaaliin yksin. 

Ilman kustantantajan mainostusta, myyntiä, lehtikritiikkejä, haastatteluja ja kirjallista yhteisöä suomalaista esikoiskirjailijaa ei ole olemassakaan, kuten Hytönen huijauksellaan konkreettisesti osoittaa.

Ehkä olisi kuitenkin  aika paljastaa kusetus laajemminkin, etteivät viattomat ihmiset avaa Hytösen kirjoituksen kirvoittamia tunnetilojaan enempää ja joudu ideaan etukäteen vihkiytyneiden piirien pilkkaamaksi ja nauramaksi.

Minusta oli kiusallista lukea esimerkiksi tätä bloggausta nyt kun totuus on tiedossa.

Pienen runotytön kuolema olikin pienen runopojan egotrippi. Tuntuu kuin Hytönen olisi raiskannut oman luomuksensa, Anna Halmkronan, pienen runotytön.

"En hae julkisuutta, enkä tehnyt tunnustuskirjaa. Minulla ei ole tunnustettavaa."

Näin julistaa Timo Hännikäinen Helsingin Sanomissa.

Paskapuhetta. Ei Hännikäinen ainakaan ole erakoitunut Mellunmäkeen masturboimaan, sen nopea googletus osoittaa.

"Timo Hännikäinen, kirjailija, Teija-Liisa Ranta, parisuhde- ja
seksuaaliterapeutti ja tutkija Salla Peltonen keskustelevat avoimuudesta,
rakkaudesta ja seksuaalisuudesta parisuhteissa ja niiden ulkopuolella."

YLE Radio 1

"Kirjailija: Nuoret naiset pakotettava ilotaloihin."

IS 12.2.2009

"Millaista on olla seksistä syrjäytynyt läpierotisoituneessa maailmassa. Mukana kirjailijat Timo Hännikäinen ja Esa Sariola, sosiologi Anna Kontula sekä kouluttaja Meri Saarnilahti-Becker."

YLE 1 2.2.09 Voimala

""Ei minua haittaa antaa lausuntoja. Tosin on pidettävä varansa, mitä menee sanomaan", hän pohtii."

HS 11.2.09

Jari-Pekka Kaleva arvioi Kiiltomadossa Hännikäisen edellisen kirjan Taantumuksellisen uskontunnustus. Hän kirjoittaa siitä näin:

"Pentti Linkolan hengenperillisenä Hännikäinen pyrkii heijastamaan suuren profeettansa ajattelua näkemäänsä ja kokemaansa. Kunnon opetuslapsen tavoin Hännikäinen jättää oman ajattelunsa esille tuomisen väliin; esseekokoelma onkin enemmän lähdeviitteettömiä reunahuomioita yhteiskunnallisiin ilmiöihin kuin oma itsenäisen manifestinsa."

Onko Hännikäisen uusinkaan kirja Ilman muuta kuin laajennettu puberteettiversio Linkolan esseestä "Kirje Suomen henkeville naisille":

"Me tunnemme, että ihmiset on luotu elämään pareittain, että miehen ja naisen hyväily ja yhteisymmärrys ovat elämän perusasioita, että jokainen yksin nukuttu yö on rikos luontoa vastaa. Rakkauselämä on tärkeämpää kuin ruoka ja juoma..."

En tiedä, pitääkö saamisesta tai saamattomuudesta tehdä turhan suurta numeroa, mutta sen selville saamiseksi pitää ilmeisesti lukea Mellunmäen anticasanovan kirja.

Puutteessa elävien vertaisryhmien kannattaa suunnata laajoin joukoin kevään kirjamessuille Hännikäisen epistolaa kuulemaan.

Antti Nylén pohdiskelee Kiilan-kirjoitusarjan ansiokkaassa ja haastavassa kirjoituksessaan Esseestä ja rehellisyydestä näin:

"Proosan huonona puolena on pituus. Romaanin lukeminen on yleensä usean päivän ja joskus usean kuukaudenkin työ."

Aforismi on proosan pienin yksikkö. Se on määritelmällisesti proosaa. Aforismissa rivit kirjoitetaan loppuun ilman säejakoa.

Yksi aforismi on teos eli tekoja  ja sanoja.

Saaran blogi:

Ajattelin tänään kirjoittaa eräästä suomalaisesta runoilijasta, joka kipeästi ja keinoja kaihtamatta halajaa tulla runopiirejä laajemmaltikin tunnetuksi, ja jonka yksi vaivainen puberteettinen lausunto tulee vielä viemään tuon boheemit elkeet hallitsevan älykkömme wikipediasta tähtiin ja nostamaan hohtavin kirjaimin hänen nimensä kuolemattomien joukkoon. Mutta en minä sitten hänestä kirjoitakaan, koska kyllä se arvostus ja kuolemattomuus pitää hankkia verissä päin, kunnon töitä tekemällä. Niin meillä maalla aina on tehty ja tehdään vielä tänäkin päivänä.

Kiitos Saara, sanot kaiken oleellisen.

Majanderin kommentti (HS 7.2.09) Sofi Oksasen saamaan Runeberg-palkintoon oli typerä.

On päätetty, että kirjallisuutta voi kilpailuttaa. Kilpailu on kilpailu. Paras voittaa. Voittajasta päättää palkintoraati. Olisiko sen pitänyt valita voittajaksi toiseksi paras jonkilaisen kohtuullistamisperiaatteen vuoksi. Ei, sen pitää valita voittajaksi se, joka on sen mielestä paras. 

Urheilukilpailuissa ei anneta kultaa sille joka jää hopealle siksi, että voittaja on voittanut liian monta kertaa tai kahminut liikaa palkintorahoja.

Majander:

"Omien raatikokemusteni perusteella voin silti paljastaa, että tässä maassa on ollut tapana noudattaa semmoistakin politiikkaa, jonka mukaan kaikkia tunnustuksia ei kaadeta yhden tekijän niskaan. Rahaa ja valokeilaa kun sentään tarvitsevat ja ansaitsevat muutkin.

Parhaan sijasta voikin toisinaan etsiä järkevää ja sopivinta. "

Siis epärehellistä politiikkaa. Kilpailuissa ei etsitä järkevää tai sopivinta vaan parasta. Palkintoraadin ratkaisun ei tarvitse olla rationaalinen vaan rehellinen.

Jätetään oikeuden jakaminen tuomioistuimille ja armon jakaminen kirkolle. Kumpikaan niistä ei kuulu kirjallisuuden kilpailuttamiseen.

Majanderin tunnustus kertoo, että raadit, joissa hän on istunut, eivät ole pyrkineet rehellisyyteen kirjaa kohtaan, vaan ne ovat ottaneet jumalallisen roolin, joka tutkii kirjailijan apurahoja, tulotasoa, myyntituloja ja jopa miettii liiallisen voittamisen vaikutusta kirjailijan verotukseen - ja psyykkeeseen!

Majander arvelee, että palkitsemalla Oksasen raati palkitsi itsensä. Kenet Majander arvelee palkitsevansa kommentoimalla palkitsemista valtakunnan suurimman ja seuratuimman  päivälehden kulttuuriosastolla?

Itsensä.

Olen luonut Loistavalle puhallukselle rinnakkaisblogin Kultainen leikkaus - Numeroituja lauseita (suora linkki siihen tuolla alempana),  jossa julkaisen pelkästään aforismeja.

Kerron myöhemmin vähän lisää siitä, millainen modernimpi ja tuoreempi ajatus tässä voisi olla takana.

Tervetuloa lukemaan ja kommentoimaan !

Lasken ja vertailen tänään aforistikkojen saamia sivumääriä kahden arvostetun suomalaisen aforismin asiantuntijan antologioista. Yritän tutkimuksellani luoda suomalaisen aforismin top-vitosen. Tulos ei ole tietenkään täydellinen eikä varsinkaan ajankohtainen, koska otoksestani puuttuvat näiden kirjojen jälkeen julkaisseet aforistikot, mutta kyllä se on suuntaa antava.

Kirjat ovat Markku Envallin Aforsimin vuosisata - Lauseita ja ajatuksia 54 suomalaiselta aforistikolta (1997) ja Hannu Mäkelän Suomalaisen aforismiviisauden kultainen kirja (2000). 

Mäkelä:

1. Haavikko  / 26 s.

2. Jotuni  / 17 s.

3. Anhava / 13. s.    

4. Paasilinna / 13 s.   

5. Hollo / 12 s.

6. Paronen / 12 s.

7. Rekola / 12 s.

8. Koskenniemi / 10 s.

9. Hellaakoski / 10 s.

10. Marjanen / 10 s.

Envall:

1. Oikotie / 11 s.

2. Paasilinna / 11 s.

3. Paronen / 10 s.

4. Haavikko / 9 s.

5. Nivari / 8 s.

6. Marjanen / 6 s.

7. Tuukkanen / 6 s.

8. Envall / 6 s.

9. Koskenniemi / 5 s.

10. Rekola/Anhava/Tyyri / 5 s.

TOP - 5

1. Haavikko    35 s.

2. Paasilinna 24 s.

3. Paronen     22 s.

4. Jotuni         21 s.

5. Anhava      18 s.

Olen kuulemma mukana kirjassa Puujalalla koreasti. Ja vielä myönteisessä hengessä. Näinköhän? Edellisen kerran minun lauseitani olikin poimittu Jarkko Laineen Häijyjen ajatusten sanakirjaan.

Tässä näytteitä kirjasta kustantajan sivuilta:

Naimattomat diplomaatit ovat CD-sinkkuja.

Hotelli Sheraton herättää epäilyksiä. Kyllä näillä huonehinnoilla hotellin pitäisi olla sherallinen.

Paavo Haavikon tilausruno maitotaloustuottajille: Muut. Kaikki heidän lehmiytensä.

Eniten perinteisiin luottava Teletappi on Konservatiivi-taavi.

Kun sudet harrastavat seksiä, niin sperma valuu hukkaan.

”Kenen diskausvuoro”, kysyttiin keittiöhenkilökuntien mestaruuskisojen juryssä.

Kuuluisa näyttelijä Marlon Brändö asuu Kulosaaressa.

Ensi vilkaisulla kevään kirjalista näytti aika lattealta, mutta tarkemmalla syynäyksellä joukosta löytyi kyllä kirjoja, jotka on pakko hankkia ja kirjoja, joihin pitää ainakin tutustua.

Eityisen mielissäni olen siitä että Erno Paasilinnaa ehtii kuvaamaan Antti Tuuri eikä Hannu Mäkelä.

Antti Tuuri: Lähikuvassa Erno Paasilinna

Jonathan Glover: Lapsia valitessa - geenit, vammaisuus ja suunnittelu

Sven Lindqvist: Tavoitteena kansanmurha

Mika Mölsä: Prosenttijengit

Ladislaus Löb: Sopimus saatanan kanssa

Vexi Salmi: Minun Hämeenlinnani

Eppu Salminen: Lasten ristiretki

Hanna Tuuri: Irlantilainen aamiainen

Näin kirjoitti päätoimittaja Jarmo Papinniemi Parnasson blogissa:

"10.12. - Ihan alussa oli "oli"

Kuten hyvin tiedetään, Täällä Pohjantähden alla alkaa lauseella "Alussa olivat suo, kuokka — ja Jussi". Yhtä hyvin tiedetään sekin, että lausetta siteerataan usein väärin: jätetään pois verbin vat-pääte tai ajatusviiva — hyvin usein molemmat.

Mutta juuri saamani luotettavan tiedon mukaan Väinö Linnan alkuperäiskäsikirjoituksessa lukee nimenomaan, että "Alussa oli suo, kuokka — ja Jussi". Korjauksen teki jo Tuntemattoman kielenhuollosta huolehtinut Asser W. Jokinen. ..."

Pentti Saarikoskella oli myös oma, röyhkeän saarikoskimainen mielipide kyseisestä lauseesta. Siitä kertoo Väinö Kirstinä esseekirjassaan Kirjailijan tiet (s.239):

"Samassa tilaisuudessa Saarikoski osallistui myös Pirkkalalaiskirjailijoiden tilaisuuteen. Hän tervehti Väinä Linnaa ja puheli ystävällisesti Linnasta, vaikka aloitti kertomalla, ettei ollut pystynyt lukemaan trilogiaa Täällä Pohjantähden alla, koska sen ensimmäisessä virkkeessä on ajatusviiva. Modernistit eivät pitäneet siitä välimerkistä."

Pentti Saarikoski oli moukkamaisen käytöksen mestari, usein ilkimys aikailaistodistusten mukaan. Iso lapsi, jonka suusta tuli siistimättömiä ajatuksia.

Varmasti juuri lapsenomaisuuden takia hän oli niin vilpitön ja aseistariisuva runoilija.

Hienosti Kirstinä kuvaa tuntojaan, kun Saarikoski taas kerran saa pienellä, mutta monitulkinnaisella heitolla hänet raiteiltaan:

"Hotellissa tavatessamme kasvotusten ensi kerran pitkästä aikaa Saarikoski tervehtii sanomalla: "Mitä Tampereen sonni". Huumoritajuni joutui koetukselle. En osannut ottaa sitä kehuna, mikähän minua vaivasi? Liika jäykkyys? Itsetunnon vähäisyys, tunnon arkuus? Jouduin hämilleni. Vastasin jotakin yhdentekevää."

Haavikon kerrotaan sanoneen Salamalle: "Jos aikoo elää kirjoittamalla, on sitten kirjoitettava niin, että elää sillä."

Voiko sitä enää selvemmin sanoa: kirjailijan ei tule elää pelkästään apurahojen ja eläkkeiden varassa yhteiskunnan syöttiläänä, jos hänen viestinsä ei tuo leipää pöytään. 

Ja kanonisoijien, suomalaisten kirjailijoiden ja kriitikkojen iloksi ja riemuksi Arto Paasilinnan kirjallisuuden maailmanvalloitus jatkuu väkevänä.

Onko New York Timesin kriitikon otsikko "Call of the Wild" tahallinen viittaus Jack Londoniin?

http://www.nytimes.com/2008/12/28/books/review/Harlin-t.html

http://www.uusisuomi.fi/kulttuuri/45428-suomessa-hyljeksitty-paasilinna-sai-kehut-usasta

http://www.iltalehti.fi/viihde/200812298834175_vi.shtml

"Asuin jonkin aikaa kaverini Veijon kanssa. Kertoilin hänelle monenmoisia tarinoita. Minulla oli muistissani sisareni Marjatta Kaupin hirtehinen kertomus mielisairaalasta. Hullu nousi katolle. Häntä maaniteltiin alas.Viimein tuli paikalle lääkäri. Hän sanoi: "Jos et laskeudu sieltä alas, niin minä kaadan tämän talon." Hullu tuli alas kipin kapin; hän pelkäsi että hullu lääkäri tekee mitä uhkaa ja kaataa talon. Tämmöisiä tarinoita Meri keräili, sen olen myöhemmin tajunnut. Hän käytti niitä runsaasti myöhemmin ilmestyneessä kirjassaan Manillaköysi."

Näin kertoilee Väinö Kirstinä verrattomassa esseekirjassaan Kirjailijan tiet, joka on todella virkistävää ja ravitsevaa luettavaa niille, jotka haluavat kulkea erään kirjailijan tietä.

Vasta luin Manillaköyden. Mestarillinen sotaromaani. Absurdi ja ainutlaatuinen. Kirjan rakenne on hieno. Se sisältää myös kertomuskokoelman, vaikka sitä kutsutaan romaaniksi.

Kirjailija varastaa kaiken kirjaan kelpaavan. Ehkä romaani on sika, joka syö kaiken tarjotun, mutta kirjailija on sianhoitaja, joka sikaa ruokkii.

Suomen Kuvalehdessä suomenruotsalaiset kirjailijat pohdiskelevat kirjallista identiteettiään.

Peter Mickwitz on sitä mieltä, että kaikki mitä me luulemme suomenruotsalaista, on väärin. Hän on "suorastaan allerginen koko käsitteelle suomenruotsalaisesta identiteetistä".

Mickwitzin mukaan ruotsalaiset kirjailijat uskaltavat kokeilla enemmän kuin suomalaiset.

"Suomenruotsalaisten huumori on ironiaa. Itsekriittisyys ja itseironia ovat tärkeä tapa käsitellä identiteettiä", Mickwitz selittää. Suomen Kuvalehden mukaan valaisevan esimerkin suomenruotsalaisesta itseironiasta saa Mickwitzin ruonteoksesta Där bara diset återstår av paradiset, jossa muumipeikosta valmistetaan grillaamalla maittava päivällinen.

Ilmeisesti muumi on suomenruotsalaisen kirjallisuuden Mannerheim.

Olen harrastanut viime aikoina paljon rinnan lukua, Paavo Haavikkoa ja Mauno Saarta, Erno Paasilinnaa ja Panu Rajalaa ja viimeksi Arto Salmista ja Harri Haanpäätä.

Satuin nimittäin löytämään Kari Levolan toimittamasta kirjasta Kirjailijan työmaat Jari Järvelän tekstin Rakastajatar Thaimaassa, jossa hän arvioi nasevasti suomalaisten kustannustoimittajien ammattitaitoa. Hän siteeraa tekstissään myös kirjettä, jonka hänelle on lähettänyt Arto Salminen. Siinä Salminen sivuaa suhdettaan kustannustoimittajaansa Harri Haanpäähän, mieheen, joka on korostanut kustannustoimittajan (lue:itsensä) panoksen merkitystä kirjojen syntymiseen. Siteeraan pätkän Salmisen kirjettä Järvelälle:

"Minulla on ollut Haanpää kustannustoimittajana koko ajan. Hän on kaiketi Suomen kuuluisin alallaan ja häntä pidetään yleisesti yhtenä parhaista. Minussa on kai vikaa kun en ole koskaan huomannut hänen työsssään mitään nerokasta. Päinvastoin. Hänen kuuluisat saatekirjeensä ovat toivottoman sekavia. Virkkeet kiemuraisia, pitkiä sadoilla välimerkeillä sotkettuja ja lopulta ne kumoavat itsensä. Olin aluksi aivan epätoivoinen kun yritin korjata tekstiä hänen ohjeidensa  mukaan. Sittemmin opin, että kannattaa vain sanoa joo joo ja tehdä korjaukset täysin omavaltaisesti. Kyllä tekstiä osaa korjata kun se on ollut pari kuukautta kustantajalla. Sitä katsoo ulkopuolisena. Kun palautan tekstin, kerron Haanpäälle, että kaikki korjaukset on tehty mitä hän pyysi. Haanpää toteaa, että nyt se on tosi hyvä."

Kun sitten lukee perään Haanpään surumielisen kirjoituksen Erään taistelun kuvaus Parnassosta, jossa kirjailija Salmisen ja kustannustoimittaja Haanpään suhde on ymmärtävä, ongelmaton ja auvoinen kuin vanhan avioparin, ei voi olla epäilemättä, että joku harrastaa itsepetosta.

"Onko Tervoa sorrettu?", työkaveri kysyi, kun tulin aamulla duunin. Kysymys oli sarkastinen ja retorinen. Se ivasi median liioittelevaa suhtautumista siihen, ettei Tervo ollut Finlandia-ehdokkaiden joukossa.

Saman kysymyksen voisi esittää kenestä tahansa tänä vuonna romaanin julkaisseesta kirjailijasta. Ja vastaaminen olisi yhtä mahdotonta. Ei kirjallisuuden arvioiminen tai kilpailuttaminen ole mitään tiedettä.

Lukijat eivät ole ainakaan sortaneet Tervoa. Kirjat myyvät ja sehän tarkoittaa, että niitä luetaan. Moni kirjailija vaihtaisi empimättä Finladia-ehdokkuuden Tervon myyntiin ja lukijamäärään. 

Mutta kun mikään ei tunnu  riitävän... 

Ilta-Sanomissa Tommy Taberman kilahtaa ystävänsä skandaalimaisesta pudotuksesta ja Hesarissa Antti Majander esittää älyllisimmän perustelun Tervon ehdokkuden puolesta: Majanderin mielestä on höpsöä, ettei Tervo ole ehdokkaana.

Vai höpsöä - moisen sanan käyttämisestä saisi knapsun maineen loppuiäkseen Rovaniemen Pistossa, ja saisi kyllä Pohjanhovissakin.

Parnasson päätoimittaja Jarmo Papinniemi on perustanut blogiinsa ympärivuotisen kirjallisuuspalkintojen veikkaustoimiston. Kulttuuri matkii urheilua siinäkin. Kirjallisuus hakee mediaseksikkyyttä ja jännitystä. Kirjallisuudessa halutaan kilpailla, veikata ja voittaa.

Eikö Papinniemi voisi perustaa palkinnon myös Parnasson päätoimittajan blogin kommentoijille?

Palkintolautakunta olisi Papinniemi ja voittajan valitsisi myöhemmin Papinniemi. Papinniemi voisi veikata kuka voittaa, ja sitten kun Papinniemi osuisi oikeaan, Papinniemi voisi hämmästyä.

Luulin että kilpailu olisi kiinnostanut. Erehdyin. Tässä oikeat vastaukset:

1. Mukka: Koiran kuolema
2. Meri: Tappaja
3. Härkönen: Kauhun tasapaino
4. Paasilinna, E: Tosikertomuksia
5. Turkka: Aiheita
6. Tervo: Siat ja naudat
7. Skiftesvik: Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja
8. Schildt: Aapo
9. Liksom: Unohdettu vartti
10. Tamminen: Miehen ikävä

Tunnista kirjoittajat, suomalaiset kirjailijat.

1.

Iltapäivällä pikku-Tuomas tuli kattila kädessään ladon edustalle. Hän laski ruoan nurmelle, meni kyykkysilleen koiran luo, otti kädellään etutassusta. Se oli veltto. Kärpänen kaivoi Turren silmää.

2.

Hän makasi rämeikössä joen rannalla liikkumattomana aamuhämärästä yön hämärään, jolloin hän katosi. Viikon päivät hän oli siellä, ilman että hänen olinpaikkaansa keksittiin.

3.

Viinan juominen ei ole mikään helppo harrastus. Minunkin piti ryyppääminen aikanaan oikein opetella, järjestelmällisesti ja kivun kautta. Ennen minulla oli taipumus väsyä ennen puoltayötä, ja siihen tarvittiin kaksitoista senttiä valkoviiniä. Kun kaverit seuraavana aamuna kertasivat edellissillan huikeita tapahtumia, tunsin olevani niin yksin. Mutta mitä muuta minä olisin voinut olla, maalta tullut untelo, pienen kunnan kasvatti. Siellä ihminen oli loppuikänsä juoppo, jos hänet oli yllätetty juhannuksena saunakalja kädessä.

4.

Kotimökki oli niin köyhä, ettei siinä ollut kuin lutikoita ja russakoita. Ja meitä silmittömiä kakaroita lisäksi. Äiti oli hyvä ihminen, mutta se oli alapäästä vähän löysä ja kulki enimmäkseen kylillä. Siivosi taloissa lehmänsuolia, karttasi villoja ja pyykkäsi. Isästäni minä en tiedä mitään. Eivät tienneet sen puolesta siskot ja veikotkaan. En minä rupea siitä äitiä moittimaan. Äiti oli hyvä ihminen, kyllä se parhaansa meidän hyväksi teki.

5.

Naisentarpeessa nuoret miehet ajoivat eräässä kylässä Pohjanmaalla hessahtaneen naisen mökille ja esittelivät itsensä levyfirman herroiksi ja tarjosivat koelaulua. Pistivät sähköparranajokoneen johdon salkkuunsa ja se oli mikki. Nainen lauloi ja miehet vetivät viikseen ja kertoivat kaikille ja kaikki kertoivat eteenpäin ja minä vielä kirjoitan sen tähän, mutta näin on elämän laki.

6.

Minä olen kuusikymmentäkahdeksan. Se ei ole Totta. Mutta en minä voi sitä korjata enää kun Viljo joka on Hullu on kirjoittanut sen ylös. Minä olen kuusikymmentäkahdeksan vuotta ollut täällä. Sitä ei usko kukaan Sillä se on Totta.

7.

Heillä ei ollut kummallakaan lakkia. Valtion naara oli repinyt Villen posken. Siitä oli lähtenyt palanen ja pienet hampaat näkyivät poskireiän läpi. Silmissä oli jääriitettä, aivan pieniä kauniita jäätähtiä. Esko tuijotti avoimin silmin taivaalle. Lennu vilkaisi ylös. Lintua ei näkynyt. Lennu ajatteli, että Esko näki.

8.

Hän oli mykkä ja tyyni, mutta kätensä hän puski syvälle housuntaskuihin, ja alasvedetyn lakinlipan ja takkuisen otsatukan varjosta kiiluivat hänen pienet harmaat silmänsä viimeiseen asti sanomatonta vihaa.

9.

 - Mitäs tuo Perkele tuossa makkaa, se kysy. 

Mie sanoin, että helvetin sonni otti ja kuoli vihoin ja viimein. Poika nyökkäsi oikein helpottuneen näköisenä, käveli ruuhmiin yli, ja syöhmään. Sillä oi kova nälkä ko olit koko päivän järvelä tarpohneet.

10.

Vaimo on yön yli kursseilla. "Se on miehen kanssa", aviomies havahtuu. Käsitys kypsyy seuraavan päivän. Kun vaimo illalla palaa, vastaanotto on viileä. Uutisten jälkeen mies jo lyö. Hän lupaa lopettaa heti kun toinen tunnustaa. Ei hän lopeta.

Huorittelua ja läpsimistä jatkuu se viikko. Lauantaina vaimo käy lähikaupassa. Kolme minuuttia meno, kolme takaisin ja kolme kaupassa., mies arvioi ja ottaa aikaa. Vaimolla menee kymmenen. Vaimo hyräilee kasseja purkaessaan.

En kestä messuja enkä massoja selvin päin. Enkä oikein itseänikään. Kaikki ne touhupeput säntäilemässä tilaisuudesta toiseen kirjan kuvat silmissä. Että minä ahdistuin. Vertasin kirjamessuja joskus Stockmannin Hulluihin Päiviin. Se osuu edelleen.

Join oluet SusuPetalin ja Saaran kanssa. Kiitos ja anteeksi.

Kutsuin erään turkulaisen runoilijan miestenhuoneen miehekkääseen atmosfääriin maistamaan viskiä. Hän suostui. Järjestysmies tykkäsi myös viskistä, koska vaati pullon itselleen. Arvelin että aikuinen mies, jonka tehtävänä on tarkkailla ihmisten tekemisiä kirjamessujen vessassa, tarvitsee viskiä minua kipeämmin ja luovuin pullosta. Onneksi ehdimme ryystää kunnon ryypyt ennen sitä.

En ostanut yhtään kirjaa enkä kuunnellut yhtäkään kirjailijahaastattelua.

Siirryin nopeasti viini- ja ruokamessujen puolelle. Tapasin siellä ihmisiä, jotka hakivat elämäänsä lyhytkestoisia nautintoja. Tunsin heihin heti veljellistä yhteenkuuluvuutta.

Helsingin Sanomien älykköraadille voi esittää miten typerän kysymyksen tahansa - he kyllä vastaavat. Nöyrästi. Kuin opetetut koirat. Tällä kertaa raatilaisilta kysyttiin, että elääkö Suomessa Nobelin arvoisia kirjailijoita.

Minulle vastaaminen on helpompaa, koska sananvapauttani eivät rajoita älykkyyden lyijynraskaat kahleet.

Jospa listaisin elävät ja kuolleet nobelistit top-vitoseni. Tämä voisi olla vaikka meemi, johon muutkin blogiani lukevat voisivat tarttua.

Kuolleet suomalaiset nobelistit:

1.Haanpää

2. Kivi

3. Haavikko

4. Saarikoski

5. Linna

Elävät suomalaiset nobelistit:

1. Meri

2. Rasa

3. Linkola

4. Turkka. Sirkka

5. Turkka, Jouko

On Waltarin juhlavuosi. Pitäisi kai sanoa jotakin Waltarin kirjoista.

Olen lukenut Sinuhen pari kertaa. Teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Tiedän henkilöitä, jotka ovat egyptologeja juuri Sinuhen takia. Esimerkiksi Hietsun hautausmaan nurkilla hiippaili kerran kesällä eräs meksikolainen tyttö, egyptologi.

Kirjojen vaikutusta ihmiselämään ei kannata aliarvioida.

Waltarin muu proosaa (ei historiallinen) on puudutavaa ja pateettista, roskaa, kielellisesti vanhentunutta.  

Komisario Palmu -elokuvat toimivat - suurimmaksi osaksi loistavien henkilövalintojen takia: Helge Herala, Leo Jokela, Matti Ranin, Joel Rinne, Elina Salo, Pentti Siimes…Kirjoja en ole lukenut.

Tämä Waltarin lyriikka vetoaa minuun mystisesti Don Huonojen esityksenä:

juna vapisee jalkojen alla

juna vapisee jalkojen alla

liekit palavat kadun kiiltävässä pinnassa

himmeän sinisessä yössä

sateen solistessa kadun asfalttiin

havahdun niin polttavaan ikävään

että tahtoisin olla kuollut

ja kaikki minussa huutaa miten olisi voinut olla

ja ohitseni liukuvat tyhjinä elämän ruhtinasyöt

juna vapisee jalkojen alla (aina siellä)

juna vapisee jalkojen alla (missä en ole)

liekit palavat kadun kiiltävässä pinnassa

kamelin varjo kuvastuu erämaan taivasta vasten

huulilleni syöpyy hiekan suolainen maku

ja minä tiedän että ainoa kotini

on jyrisevä asemahalli

juuri ennen pikajunan lähtöä ja

että minua odottaa aurinko ja meri